Venäjänmustaterrieri?

Teksti: Koiramme 5/2005, Salme Mujunen

Näyttävä venäjänmustaterrieri ei ole terrieri lainkaan

Venäjänmustaterrieri eli tuttavallisemmin mustis on suuri ja näyttävä venäläinen rotu. Se on kehitetty suorastaan tuotantotaloudellisin jalostusmenetelmin risteyttämällä jo olemassa olevia rotuja keskenään. Tavoitteena oli 60 vuotta sitten luoda armeijan käyttöön koira, jolla olisi suuri koko ja vahva vartiointitaipumus. Rodun lempinimenä maailmalla tunnetaan Venäjän helmi tai jopa Stalinin lapsi!

Venäjänmustaterrierin historia alkaa noin 1900-luvun puolivälin tienoilta. Palveluskoirien tarve oli suurta Neuvostoliitossa toisen maailmansodan jälkeen, koska koirakanta oli päässyt määrältään suoranaisesti romahtamaan. Armeijan käyttöön haluttiin nimenomaan suurikokoisia koiria, joilla olisi sekä voimaa että kestävyyttä. Koirien tuli olla henkisesti vahvoja, säänkestäviä, vartiointivaistoisia ja palvelushaluisia. Stalin ei kelpuuttanut vankileireille vartiointitehtäviin perinteisiä saksalaisia rotuja, vaan halusi toimiin oman rodun.

Alkusysäyksen venäjänmustaterrierille antoi Palveluskoirakasvattajien Keskuskoulu Nuorille -niminen instituutio, jonka seuraajaksi kehittyi kennel Krasnaja Sveda, suomeksi Punainen Tähti. Krasnaja Svedan suojissa luotiin käytännössä koko venäjänmustaterrierirotu. Pääosin risteytyskokeiluista ja rodun kehittämistyöstä vastasivat professorit N.A.Iljin ja G.P.Medved.

Venäjänmustaterreri aikaansaatiin yhdistämällä kaksi erillistä risteytyslinjaa. Ensimmäiseen linjaan risteytettiin airedalenterrieri ja suursnautseri, toiseen rottweiler ja suursnautseri. Suursnautserin eli riisenin osuus alkuristeytyksistä kohosi siis noin puoleen Venäjänmustaterrieri ei nimestään huolimatta ole lainkaan terrieri, vaan pikemminkin snautserityyppinen sen runsaan suursnautseritaustan vuoksi.

Airedalea, suursnautseria, rottweileria

1900-luvun alkupuolella airedalenterrieri oli Venäjällä tunnettu ja arvostettu käyttökoirarotu, joka oli yleinen niin sodan- kuin rauhanajan palveluskoiratehtävissä. Siksi se haluttiin ottaa mukaan venäjänmustaterrierin kehitystyöhön. Venäjällä airedalea arvostettiin nimenomaan hyvien kestävyysominaisuuksien ansioista, mutta rodun puutteiksi koettiin vähäinen terävyys ja pieni puolustushalu. Suursnautserista haettiin risteytyksiin hyviä etsintä- ja vartiokoiraominaisuuksia ja airedalea suurempaa terävyyttä. Ulkomuodollisesti suursnautseri toi linjaan airedalea suurempaa kokoa, näyttävyyttä ja lihaksikkuutta. Rottweilerin ja suursnautserin risteytyksistä saatiin jälkeläisiin vielä lisää vahvuutta, massaa ja luuston järeyttä.

Ensimmäisen risteytyslinjan (airedale-riiseni) tuotokset olivat tyypiltään kuivempia kuin toisen linjan (rottwiler-riiseni) vahvemmat ja massiivisemmat jälkeläiset. Molempien linjojen tuloksena oli jokseenkin yhtenäinen välityyppinen sekarotu, jossa koirilla karkea, pitkä ja musta karva. Nämä kaksi rotulinjaristeytystä eivät kuitenkaan tuottaneet vielä täysin haluttua lopputulosta, vaan myöhemmin venäjänmustaterrieriin lisättiin koon ja turkin parantamiseksi moskovalaista vedestänoutajaa, joka oli newfoundlandinkoiran kaltainen, ei-virallinen rotu.

Venäjänmustaterrierin kehitystyö jatkui aina 1970-luvulle, jolloin Itä-Saksasta tuotiin venäjälle suursnautsereita venäjänmustaterrierimateriaalin parantamiseksi. 1980-luvulla rotu hyväksyttiin Neuvostoliitossa itsenäiseksi roduksi ja vuonna 1983 rotu saavutti kansainvälisesti katsottuna virallisen aseman kun FCI hyväksyi venäjänmustaterrierin rotuluetteloonsa.

Tavoitteena laitos- ja tarhakoiran luonne

Venäjänmustaterrierin kehittämistyöhön kuului melko ankara jalostusyksiköiden karsinta. Vain ulkomuololtaan ja käyttöomianisuuksiltaan parhaat yksilöt otettiin mukaan jatkojalostukseen. Tavoitteena oli hyvän koulutuspotentiaalin omaava, kestävä ja rohkea työkoira, joka soveltuisi moitteetta karuun ilmastoon. Luonteeltaan venäjänmustaterrierin tuli olla sellainen, että sitä olisi mahdollista pitää laitoskoirana tarhaolosuhteissa ja se kestäisi työskentelyn useamman eri ohjaajan kanssa.

Ulkomuodollisesti venäjänmustaterrieri otti suuren harppauksen kohti nykyisin tunnettua ilmiasuaan, kun 1980-luvun loppupuolella moskovalaiset venäjänmustaterrieriharrastajat alkoivat trimmata koiriaan. Huomattiin, että laikkaamalla ja ajelemalla turkkia oli mahdollista korostaa haluttuja ääriviivoja ja näin aikaansaada entistä näyttävämpi kokonaisuus.

Ensimmäiset vientikoirat Suomeen

Rodun kehittämisen alkuaikoina venäjänmustaterrieri oli Neuvostoliitossa lähes valtionsalaisuus, jonka maastavientiä rajoitettiin voimakkaasti. Ensimmäisinä venäjänmustarerrereinä kotimaansa ulkopuolelle astuivat narttu Jolka ja uros Max, jotka saapuivat Suomeen jo ennen FCIn virallistamista 1970-luvun alussa. Näiden kahden yksilön varaan perustui aluksi koko Suomen venäjänmustaterrierikanta.

Max ja Jolka saapuivat maahamme hieman erikoisella tavalla. Ne nimittäin annettin kaupanpäällisinä erällle venäläisten kanssa kauppaa käyneelle uusikaupunkilaiselle kultasepälle, joka ei itse ollut edes koiraihmisiä. Pidettyään Jolkaa muutaman kuukauden kerrostaloasunnossaan, kultaseppä luopui molemmistä venäjänmustaterriereistään jo ennen kuin uros vapautui karanteenistaan. Jolkan ja Maxin otti hoitoonsa Maj-Britt Malmberg, joka sittemmin aloitti rodun kasvattimisen Jolkas-kennelnimellä. Hän oli myös mukana perustamassa Suomen Mustaterrieriyhdistystä.

Vähäisen jalostusmateriaalin vuoksi sisäsiitos oli alkuaikoina olosuhteiden pakosta voimakasta, mm. Maxin tyttäret Anasatasia ja Alicjezebel jouduttiin astuttamaan isällään. Kireät karanteenimääräykset rajoittivat pitkään tuonoteja, joita siksi tehtiinkin lähinnä vain jalostusmateriaalin hankkimiseksi. Tuontien helpottimisen myötä oli mahdollista saada hankittua vaivattomammin ja taloudellisesti edullisemmin uusia yksilöitä suomalaista venäjänmustaterrierikantaa runsastuttamaan. Nykyään tuonteja tehdään useita vuosittan lähinnä Venäjältä, Ukrainasta, Virosta, Latviasta, Puolasta ja Ruotsista.

Suomalaiset ovat ylpeitä omista vanhoista kasvatuslinjoistaan, jotka pohjautuvat näihin ensimmäisiin tuonteihin. Suomalaisen linjan katsotaan olevan merkityksellinen myös koko rodun geenimateriaalin kannalta. Turvatakseen tämän linjan jatkuvuuden on Mustaterrieriyhdistys kannustanut jäsenistöään pienimuotoiseen kasvatustyöhön, ja siten säilyttämään tätä osaa geenistöstä myös tulevaisuutta silmällä pitäen.

Muihin länsimaihin verrattuna Suomen venäjänmustaterrieriereillä on tänä päivänä melko laaja geenipohja, jota pyritään entisestään laajentamaan tuomalla Venäjältä uusia koira mahdolllisimman poikkeavista suvuista. Suomessa pyritään tietoisesti välttämään siitosmatadorivaikutusta eli tiettyjen yksilöiden korostuneen suuria jälkeläismääriä. Kasvattamisen kannalta positiivista on rodun kotimaan läheinen sijainti, joka tekee yhteistyöstä sujuvaa ja helpottaa tuonteja. Kielimuuri on toki hidaste, muttei ylitsepääsemätön este.