Kennel Karvanverran komeammat koirakamut: elokuuta 2012

Kirjoittelen tätä blogipostausta tällä hetkellä Jönköpingin keskustan Comfort Hotelin liian kuumassa hotellihuoneessa. Se, että olemme juuri täällä on enemmänkin sattuman kauppaa, sillä vaihtoehtoja välillä Aarhus-Tukholma olisi ollut varmasti monia muitakin. Vaakakupissa painoi ajomatkat; tälle päivälle jäi mukavat 330 km Tukholmaan, kun eilen ajettiin 630 km Aarhusista tänne.


"I'm always on the run.."

Mutta palataanpa muutama päivä ja 1500 km taaksepäin. Perjantaiaamuna lähdimme Tukholmasta harmaassa säässä. Aamupalalle emme ehtineet, mutta onneksi Sari oli kokkaillut loistavan "meriaamiaisen" mukaan. Sari se osaa ajatella kaikkea. En ole koskaan ennen ajanut edessä olevaa reittiä Ruotsin halki (junan kyydissä kylläkin), joten sikäli meille molemmille seikkailu oli ihkauusi - olimme siis meille käymättömillä korpimailla Star Trekin tapaan.

Moottoritietä oli luvassa ja sitä myöskin saimme. Matka jatkui ripeään tahtiin ja ensimmäiset parisataa kilometriä meni ihan huomaamatta. Ensimmäisen jaloittelutauon pidimme n. 300 km ajon jälkeen Vättern-järven rannalla. Boris pikku lenkulle, pakolliset wc-käynnit ja taas kilometrejä nielemään. Sää oli vaihteleva sateen intensiteetin suhteen. Välillä vain tihutti, mutta suurimmaksi osaksi satoi enemmän tai vähemmän. Koiran kanssa matkustamisen kannalta siis oikea ihannesää! Boris joutui käyttämään kauluria koko matkan ajan, ettei olisi jatkanut parantuneiden hotspottiensa uudelleen kaluamista - ei välttämättä kovin mukavaa siis, vaikka tilaa Caddyn takatilassa onkin ruhtinaallisesti.

Kovin kummoista raportoitavaa seuraavien reilun 300 kilometrin osalta ei sitten olekaan. Vaihtelevaa maisemaa, moottoritietä ja vielä lisää moottoritietä. Onneksi liikenne oli suhteellisen rauhallista eikä tarvinnut ajaa jonoissa. Ja kuskin näkökulmasta huolto pelasi ajon aikana loistavasti; verensokerin laskusta ei tarvinnut murehtia, sillä Sari laitteli eväitä siihen tahtiin, että nälkä pysyi loitolla. Eteenpäin oli eläväisen mieli, joten emme katsoneet tarpeelliseksi jokaiselle pysähdyspaikalle pysähtyä. Nyt mentäisiin p***e verillä!!!

Ensimmäinen tankkaus osui n. 50 km päähän Malmöstä. Samalla osui kohdalle tekninen kummajainen kun Caddyn avaimesta ei toiminut ovien avaaminen - vain lukitus. Onneksi normiavain toimii myös keskuslukkona. Mutta aavistuksen säikäytti silti, sillä kaikki kamat olivat autossa kun olimme lähdössä taas matkaan. Barsebäckin atomitehdas ei ole kovin kaukana ja jotain outoa säteilyä ilmassa?!?


Mukava ja kätevä UI

Reitiksi olimme valinneet Juutinrauman ja Belttien sillat. Komeahan se näky oli kun pääsimme kiertämään Malmön. Siltapylonit nousivat merestä kuin harppuunat ja siltamaksukin onnistui puolen minuutin kortin vilautuksella. Ja taas jalka suoraksi. Jos Ruotsissa oli reipas matkavauhti, niin Tanskassa kaikilla todella kiire. Moottoritie oli kapea kuin kärrypolku tienvarsikasveineen ja sallittua nopeutta, 130 km/h, ei ajanut kukaan, lopulta emme mekään. Hieman klaustrofobinen olo, mutta kun koko karavaani kulkee samaa vauhtia niin mikäs siinä. Tottumiskysymys.


Oikeasti paljon isompi

Reilut 300 km Aarhusiin sujui vauhdikkaasti - paitsi viimeiset 70 km. Navigaattori vaan hymyili (vaikka sen olisi pitänyt varoittaa tietöistä) kun matelimme viimeistä legiä kohti kaupungin keskustaa. Reilun kymmenen kilometrin matkaan kului 45 min. Onneksi viimeiset 30 lasketeltiin taas tuttua vauhdikasta menoa. Olimme lopulta perillä hotellin parkkipaikalla klo 17 paikallista aikaa. Taukoja pidettiin pariin otteeseen yhteensä 35 min.


Scandic Aarhus Vest Family Comfort

Sadekin taukosi sopivasti kun raahasimme matkatavaroita huoneeseen. Tuleva päämaja sijaitsi heti receptionin vieressä olevalla käytävällä, joka olikin varsin optimaalinen sijainti koiran kanssa liikuttaessa. Jopa oma ulko-ovi pienelle "sisäpihalle" löytyi huoneesta, joka oli yllättävän tilava ja mikä parasta kylppäri oli valtava. Jossainhan se turre on fiksattava näyttelykuntoon.

Ensitöiksemme päädyimme lenkille Boriksen kanssa. Matkanteosta jäykät jäsenet oli saatava taas toimimaan. Olimme ilmeisesti majoittuneet keskelle maahanmuuttajien asuttamaa aluetta, sillä perustanskalaista habitusta ei juuri näkynyt...

Illalla kävimme vielä iltapalalla - tai noh - annoskoko oli sellainen että siitä oli pala kaukana. Erinomaista huttua ja taatusti täyttävää! Enää jäikin jäljelle yöpuulle painuminen. ZZZZzzzZzzz..

Näyttelypäivän aamu valkeni pilvisen utuisena, mutta lämpötila oli jo aamuyhdeksältä yli kahdessakympissä. Varsinainen sademetsätunnelma siis. Jännitys alkoi kohota ulkoilman kosteuttakin suuremmaksi, sillä kilpakumppanin olemus oli täysi arvoitus. Uros tulisi olemaan kysymyksessä eli sen sertin saaminen ei todellakaan olisi ihan itsestäänselvyys, vaikka onhan Boris toki todettu jo rotunsa päteväksi edustajaksi.


Getting ready for the Show


Kaikki olivat lähteneet telttailemaan

Näyttelypaikka sijaitsi vain parin minuutin ajomatkan päässä hotellilta parin jalkapallokentän kokoisella nurmella, joka oli sopivan lyhyeksi leikattu. Kentän laidalla oli iso monitoimihalli, jossa oli myös ravintola. Ei siis mitään kotoisia kaasugrilli-muurikkalettu rajoittuneita mättöpalveluita vaan ehtää pölseriä ja tanskalaisittain sormisuolalla maustettuja ranskalaisia, joita olisi voinut syödä rajattomasti. Kamat kokoon ja kehän alkua odottelemaan. Samalla kun virittelin päämajaamme pystyyn, rakennustyömaalle ilmestyi toisen mustiksen esittäjä ja kyseli voisimmeko esittää rotumme jo paljon ennen aikataulun mukaista vuoroa, sillä hänen olisi haettava miehensä (joka myöhemmin paljastui ulkomuototuomari Gert Christensseniksi...) lentokentältä ja aikataulusyistä olisi parempi mitä aikaisemmin saisimme mustikset kehään. Mikäs siinä.

Samalla alkoi salaisuuden verho väistyä kanssanäytteilleasettajamme koiran edestä. Kyseessä oli vajaan vuoden ikäinen juniorikoira Rem Welikolepnij Von Natascha. Rungon mittasuhteet olivat kohdillaan, mutta kokonaisuutena kehitys oli vielä pahasti kesken. Turkki on todella karkea joskin hyvin suora.


Tanskalainen mustis

Ennen varsinaisen kehän alkua ehdittiin Annetten kanssa jutella paljonkin - enimmäkseen tietysti koirista ja kennelharrastuksesta Tanskassa yleensä. Hän kasvattaa vehnäterriereitä Kennel Hopla -nimellä ja mustis on lähinnä toimittamassa vahtikoiran virkaa.

Tuomarin käsittelyssä

Noh, ei muuta kuin itävaltalaistuomari Erwin Deutscherin arvioitavaksi. Junnulle SA, samoin Borikselle. Kovin paljoa tuomari ei koirakkoja liikuttanut; kierros ymäri ja se olikin sitten siinä. Tuomari kävi vikkelästi Boriksen läpi ja lätkäisi SA:n Sarin kouraan. PU ja ROP-kehä oli käynnissä n. 4 min. kuluttua startista. Kovin vaikea tehtävä Erwinillä ei sittenkään tainnut olla, vaikka kehän laidalla kuvaajan pumppu muuta väittikin. 5 minuuttia startista ja ROP-kuvakin oli jo otettu. Ei muuta kuin ryhmäkehää odottelemaan. Tanskan muotovalion titteli oli Boriksen! C.I.B POHJ FI NO SE DK MVA TK1 HK1 BH Zornoi Graf Boris. Eli kansainvälinen, Pohjoismaiden, Suomen, Norjan, Ruotsin ja Tanskan muotovalio, tottelevaisuuskokeen koulutustunnus TK1, palveluskoirakokeiden henkilöhaun koulutustunnus HK1 ja palveluskoiraliiton käyttäytymiskokeen BH.

...ja arvostelussa.

Sää alkoi uhkaavasti muuttua sateiseksi, joten päätimme laittaa leirin kasaan, roudata kamat Caddyyn ja siirtyä sisätiloihin odottelemaan ryhmiä. Halli oli iso, mutta vähintään yhtä iso oli ravintolakin. Eikä väkeä suinkaan ollut ruuhkaksi asti. Mainio tapaus oli ravintolan jonkinsortin esimies, joka otti henkilökohtaisesti huolehtiakseen, että osaan varmasti käyttäytyä ja saan haluamani palvelun. Ensin hän kävi hyvin ystävälliseen sävyyn huomattamassa, että evääksi ottamani Cokis-tölkki ei ole sallittujen nautintojen listalla, koska en ole sitä tiskiltä ostanut. "Mutta ethän sinä voinut sitä tietää..." mahdollisimman leveän hymyn kera kuittasi tämän intervention ja sain toki juoda tölkin tyhjäksi. Seuraavaksi sain henkilökohtaista opastusta kun oli tilaamassa annosta tiskiltä. Tilaus, maksu ja sitten odottelemaan omaa vuoronumeron kutsua takaisin tiskille, josta sai oman annoksensa. Taas sain henkilökohtaista opastusta siitä, mitä "kuusi" on tanskaksi (sikäli se kun on varmaan universaalein numero koko Telluksella kielestä riippumatta...) ja että "tytöt eivät varmaan tiedä, että se pitäisi nyt sitten kuuluttaa englanniksi etc." Kaiken kukkuraksi, hän seurasi oman annokseni valmistumista ja piti huolen, että saan sapuskani ajallaan. Hauskaa.


Se on siinä! Tanskan valio!

Boris sen sijaan sai jatkuvasti lisää huomiota ohikulkijoilta; rapsuttelijoita, ihmettelijöitä, ihastelijoita, kyselijöitä etc. riitti välillä jonoksi asti. Myös Gert Christenssen kävi jubailemassa ja "tuomaroimassa" Boriksen. Hän oli pari tuntia sitten palannut UN-hommista Syyriasta ja väittelimme siitä kummassa maassa on pöhkömpiä tielläliikkujia Tanskassa vai Syyriassa. Minulla ei ollut kokemusta Syyriasta, joten kaksintaistelumme jäi ratkaisematta... ;-) Oikein mukava pariskunta - nämä Christensenit.

Ryhmäkehä alkoi tarkasti ajallaan. Väkeä oli melko mukavasti paikalla - ehkä jopa enemmän kuin yleensä vaikkapa suomalaisissa ryhmänäyttelyissä ryhmäkilpailujen alkaessa. Pikkupentuja, pentuja, kasviksia, juniorhandlereita alku- ja loppukilpailuineen sekä tietysti 1-ryhmä edelsi 2-ryhmää. Ryhmätuomarin kehässä olivat aikaisemmin päivällä esiintyneet vain tanskandogit, joten arvioitavaa riitti kokoontumiskehässä.


Palkintokaappi. Vain BIS koirille pystejä


Hallin ravintola

Yllättävän moni rotu oli jättänyt ryhmäkehän kokonaan väliin ja niinpä vain 15 rotua oli edustettuna. Aluksi perinteinen esittelykierros, jonka jälkeen edestakaisin liikkeet ja riviin omalle paikalleen. Boris liikkui oikeastaan paremmin kuin rotukehässä ja meno oli muutenkin pirteän näköistä. Niin pirteän, että Jorgen Hindsen poimi Sarin ja Boriksen kuuden parhaan joukkoon. Vielä yksi kierros ja sitten vielä piti pudottaa kaksi leikistä. Valitettavasti Boris oli nyt sitten yksi näistä kahdesta. Erittäin hyvä suoritus kuitenkin. Ja olimme toki jo tyytyväisiä, sillä serti oli SE mitä täältä lähdettiin hakemaan ja se oli jo plakkarissa. Katselimme vielä Annette Christensenin ja Bobon suorituksen terrieriryhmässä. He sijoittuivat hienosti kolmansiksi. Kävin vielä onnittelemassa ja sitten olikin vuorossa paluumatka takaisin hotellille. Sade taukosi kuin tilauksesta, sillä koko edelliset kuusi tuntia oli satanut enemmän tai vähemmän kaatamalla.

Näyttely paketissa. Caddy kohti hotellia.

Järjestelyt toimivat kaikenkaikkiaan erinomaisesti, kaikki olivat rennolla ja ystävällisellä asenteella liikkeellä, kaikki puhuivat erinomaista englantia ja muutenkin tunsimme olevamme enemmän kuin kotonamme juuttien seurassa. Olimme koko näyttelyn ainoa ulkomainen koirakko n. 1700 näyttelilleasettajan joukossa. Jotenkin tuon rennon fiiliksen soisi tarttuvan suomalaiseen, hieman tosikkomaiseen näyttelykulttuuriimme. Varmaan sellaista toki pienemmistä näyttelyistä vielä löytyykin.

Olimme takaisin hotellihuoneessa noin puoli seitsemän aikaan illalla ja olo oli sellainen, että pieni levytyssessio olisi enemmän kuin paikallaan. Lepäilytauko venähti iltahämärään asti. Käytin osan ajastani pähkäilemällä sunnuntain majapaikkaa. Katselin, että Jönköpingistä olisi mukava taipale illaksi Tukholmaa ja ihan summamutikassa varaus keskustan hotelliin. Käväisimme vielä iltakävelyllä Boriksen kanssa pimenevässä Aarhusissa. Aarhusin ihmeet rajoittuivat tällä kertaa yhteen kortteliin, mutta ehkäpä vielä joskus palaamme tänne katsomaan ja kokemaan sen mistä kenties nyt jäimme paitsi.

Sunnuntaiaamuna nukuimme pitkään. Heräsin tosin yöllä kuvitellessani, että nyt oli jo aamu. Kömmin kellon äärelle ja totesin sen olevan puoli kolme - Suomen aikaa. Takaisin nukkumaan siis. Tötteröpäinen Boris ihmetteli häntä heiluen öistä kahden metrin retkeäni. Ulkona oli hiirenhiljaista ja tähdet loistivat taivaalla. Olinkohan näkemässä unta että olen hotellissa Aarhusissa...?!?!

Herätys sunnuntaina kello seitsemän aikaan. Käytin Boriksen pikaisesti tarpeillaan kaatosateessa. Onneksi meidän kehämme oli jo eilen sillä vettä tuli todella runsaasti; koko taivaan leveydeltä.

Hotellin aamiainen oli todella runsas ja maut olivat kohdillaan. Jopa kahvi oli valveutuneelle kahviaisteillemme sopivan aromikasta. Harvinaista herkkua hotellissa. Tuomari-illallisilta selvinneet olivat jo täyttäneet lähipöydät ja muut vieraat koostuivat näyttelyn kehötoimitsijoista. Oli siis varsin kotoinen tunnelma, vaikka tanskan kieli on siinä määrin luvattoman heikolla tasolla, että ymmärtäminen jäi vähemmälle. Eikä siinä vaiheessa ollut oikeastaan tarvettakaan ymmärtää. Nyt piti tankata huolella Jönköpingin taipaleelle.

Kamat kantoon, Boris messiin ja viimeiset heipat respan aina niin iloiselle hotellivirkailijalle. Kyllä tämä majoituskokemus jäi reilusti plussan puolelle. Adjö Aarhus!

Klostergatan 28, Jönköping, Sverige: 625 km, sanoi mr. TomTom. Vielä tiikeriä tankkiin ja hoplaa! Ah niin tutussa kaatosateessa meni ensimmäinen sata kilometriä. Mutta kas kummaa, samalla kun Jyllannin itärannikko alkoi lähestyä samalla alkoivat pilvetkin väistyä. Ison-Beltin sillalle tulimmekin jo poutasäässä. Liikennettä ei ollut aivan yhtä paljon kuin tulomatkalla, mutta keskenämme emme suinkaan olleet liikenteessä ja sitä enemmän kanssa-autoilijoita liittyi seuraamme kun lähestyimme Odensea ja Kööpenhaminaa. Pieni jaloittelutauko 150 km ennen Juutirauman siltaa katkaisi hetkeksi kuin raiteilla etenevän matkanteon.

Malmössä yllätti jälleen sade. Ja jos mahdollista vettä tuli vieläkin enemmän. Helsingborgin kohdalla sisämaahan kääntyessämme ajoimme sadepilviä karkuun. Pysähdyimme jaloittelemaan n. 100 km Helsinborgista Tukholmaan ja saimme olla hetken poutasäässä kunnes sadepilvet taas tavoittivat meidät. Ei jääty tarkoituksella kastumaan. Kello alkoi lähestyä iltapäivä neljää kun Jönköping ja Vättern vihdoin avautuivat edessämme. Näky oli kutakuinkin samanlainen kuin saavuttaessa moottoritietä etelän suunnasta Tampereelle. Hotelli sijaitsi aivan keskustassa ja E4:lta matkaa oli vain muutama kilometri. Tompan hiukan sekoillessa lähdimme ns. takajäljelle ja jouduimme käänymään keskilinjalta oikealle. Siinähän se sitten olikin: Comfort Hotel Jönköping


Sari ja Boris ottivat Jönköpingissä tilan haltuun.

Yllätykseksemme respan nuori virkailijaneitokainen puhui lähes virheetöntä suomea, joka varsinkin Sarille oli iso helpotus. Kielillä puhuminen ei ole ehkä hänen juttunsa. Niitä näitä jubaillessamme hän ehdotti illlastuspaikaksi paikallista ravintolaa, joka päätettiin katsastaa myöhemmin illalla. Huone oli oikein siisti, hieman pienempi kuin Aarhusissa, mutta kylppäri oli aivan uusi. Ainoa pikku miinus oli liikenteen melu, sillä taas kerran sisälämpötila hipoi +30 astetta ja ikkuna oli pidettävä auki, että edes vähän viilenesi. Seuraavalla reissulla valitaan vain ilmastoituja huoneita!


Jönköpings Stadshuset

Puistoja oli keskustassa mukavasti ja saman tien taloksi asettumisen jatkoksi olimme taas Boriksen kanssa lenkillä. Keskusta vaikutti oikein mukavalta ja siistiltäkin, ottaen huomioon edeltävän lauantain bilettäjien roskaamisvimman joka sekin lienee universaali ilmiö maasta tai maanosasta riippumatta. Kävimme samalla kertaa Vätternin rannalla saakka ja maisema oli todella kaunis - kuin meren äärellä. Onhan Vättern sentään 132 km pitkä ja leveimmältä kohdaltaan 32 km. Syvyyttäkin löytyy reilut 120 metriä. Kelpaa siinä vesihiihdellä. Boris herätti kovasti huomiota ja pysähtyipä eräs miekkonen pidemmäksikin aikaa juttusille; Missasin huonon kuuloni takia ensimmäisen lauseen "Bear has arrived in Jöngköping!" ja kuulin virheellisesti jotain "Beer has...". Kyllä ovat höveleitä nämä ruotsalaiset - heti ovat oluelle kyselemässä... Onneksi Sarilla on kaksi toimivaa korvaa.


"Olen kuullut on kaupunki tuolla..."


"yllä maan, päällä pilvien usvain. Luona välkkyväin taivasten rantain.."

Otimme taas pienen huilitauon ja lähdimme illalliselle parin korttelin päähän. Paikka oli oikein miellyttävä kreikkalais/italialainen ravintola. Mutta ei liian. Ruokalajeja löytyi molemmista ruokakulttuureista ja päädyimme kreikkalaiseen kolmen lajin illalliseen. Palvelu oli ensiluokkaisen ystävällistä ja seuraavaan lajiin siirryttiin juuri sopivassa tahdissa. Täydellistä! Ruoka oli erittäin maistuvaa ja juuri sopivan riittävästi. Ehdottomasti yksi parhaista mitä olen koskaan ravintolassa syönyt! En Italienare och en Grek on Jönköpingin kävijälle must!

Käväisimme vielä palanpainikkeeksi pienellä kaupunkikierroksella ja ihailimme Vätternin maisemia. Huomenna on onneksi aikaa tutustua kaupunkiin ennen paluumatkaa illaksi Tukholmaan.


Boris ihmettelee naapuripöydän vauvan itkua ;-)


Ei ollut peliä maanantaina.

Jönköpingin aamu valkeni häikäisevän kirkkaana. Edellisten päivien sadepilvet olivat tiessään ja tumman sininen taivas kiilteli kilvan Vätternin välkkyvän pinnan kanssa. Runsaan ja maittavat aamupalan jälkeen suuntasimme aamutuimaan kaupungille ja järven rantaan. Teimme reilun tunnin mittaisen kävelylenkin siellä sun täällä, jonka päätteeksi veimme Boriksen takaisin hotellihuoneeseen ja lähdimme kahdestaan katsastamaan keskustan kauppoja niiden avauduttua kymmeneltä. Sain vielä töistä viestiä, että olisi tilaisuus käydä morjenstamassa asiakasta heti kun olemme tiistaina takaisin Turussa. Jaah, no mikäs siinä. Aamukahvit varmaan saisi siinä samalla.

Pari tuntia meni kuin siivillä. Oli aika luovuttaa huone, kerätä kimpsut ja kampsut ja ulkoistaa itsemme hotellista. Päätimme jäädä vielä muutamaksi tunniksi kaupunkiin, sillä paluumatkaan ei saisi moottoritietä kulumaan kuin n. kolmisen tuntia. Suutasimme kaupungin itälaidalla olevaan kaupunkipuistoon, StadsParkeniin, joka sijaitsi ylhäällä kukkulan rinteellä. Sieltä avautuivatkin mahtavat maisemat yli kaupungin ja Vätternin etelärannan. Samassa paikassa sijaitsee mm. Jönköpingin jalkapalloylpeyden, Jönköping Södra IF:n kotistadion Stadsparkvallen, joka ei tosiaan koolla komeile. Kyseinen joukkue palloilee Ruotsin toiseksi korkeimmalla tasolla, SuperEttanissa. Kiertelimme puistossa ja söimme eväät näköalapaikalla.

Oli kotiinlähdön aika. Loppumatka Tukholmaan oli enää lyhyt pyrähdys (325 km) ja olimmekin jo kuudelta satamassa. Enää auto laivaan, kamat hyttiin ja ruokailemaan.

Matka oli kaikinpuolin onnistunut. Teknisiä tai muitakaan ongelmia emme kohdanneet, ihmiset olivat kaikkialla avuliaita ja ystävällisiä. Saimme todellakin tuntea olevamme kotona. Ja tulipahan taas tehtyä venäjänmustarerrierille erinomaista PR:aa; Boris varasti shown missä ikinä liikuimmekaan. Jos jokaisella olisi tällainen koira, maailma olisi varmasti parempi paikka. Tulee mieleeni vanha Volvo-mainos: "I wish everyone had a brand new Volvo!"

Ja vielä kerran ISOT kiitokset kasvattajalle Kirstille tästä upeasta luontokappaleesta, trimmiavusta ja kaikista vinkeistä! KIITOS!

Ja miltei saman tien lähti käyntiin ensi vuoden turneen suunnittelu. Hmm... Yhtä pohjoismaata vaille vielä...